Olen sopinut vanhempieni kanssa, että he tulisivat minua vastaan Pelloon. He tuovat sinne kaksi koiraani, nappaan ne kyytiin ja matkani voi oikeasti alkaa.
Vapun juhlinnasta on jo kolme päivää, mutta yhtäkkinen aikainen aamuherätys ja hentoinen unihiekka silmissä saavat minut kääntymään heti alkajaisiksi väärään suuntaan. Ihmettelen, kun tuttu tunturin huippu häämöttää silmieni edessä.
”Eihän tuo voi olla Levi”, ajattelen. ”Minunhan pitäisi kaiken järjen mukaan olla jo Kolarissa!”
Tarkistan navigaattorin ja totta tosiaan – olen tehnyt reilun tunnin ylimääräisen mutkan ajamalla ensin kohti Kittilää, enkä suinkaan Torniojoen vartta pitkin kohti Pelloa niin kuin kuvittelin.
”Tämähän lähti hyvin käyntiin…”, tuumaan.
Aurinkoisessa säässä, tuntureiden kehystäessä maisemaa, en kykene harmittelemaan asiaa sen enempää. Nyt olen lomalla.
Saavun hieman aikataulusta myöhässä Pelloon, jossa ajan ensitöikseni rengashuoltofirman pihaan. Toyotaani on vaihdettu juuri ennen vappua kesärenkaat alle, ja haluan käydä vielä kiristyttämässä pultit ja tarkistuttamassa, että kaikki on kunnossa.
Halaan vanhempani, nappaan koirat takakonttiin ja lähden ajelemaan kohti Ruotsia. Ylitän Torniojoen Matarengin kohdalla ja lähden ajamaan kohti Sundsvallia, josta olen varannut majapaikan ensimmäiseksi yöksi.
Tämä on ensimmäinen kerta, kun ajan koirieni kanssa Espanjaan Lapista asti. Aikaisemmin olemme menneet ensin Turun kautta laivalla Tukholmaan ja jatkaneet sieltä matkaa kohti Etelä- Ruotsia. Nyt matkan ensimmäisiin päiviin kertyy huomattavasti enemmän kilometrejä. Kahden ensimmäisen päivän aikana on tarkoitus ajaa Helsingborgiin asti – sellainen 900 kilometriä per päivä.
Oikeastaan koko ensimmäinen matkustuspäivä tuntuu erittäin puuduttavalta. Maisema muistuttaa loputonta Keski-Suomea. Mielikuvitusta on käytettävä paljon, jotta ymmärtäisi, että nyt olen toden totta matkalla toiseen kotiini, Espanjan Torreviejaan, mihin tarkoitukseni on jäädä pidemmäksi aikaa. Olen viettämässä ensimmäistä kertaa koko kesän Espanjassa, ilman Suomen paljon puhuttuja ja kehuttuja mökkeilyjä.
Olo on myös haikea. Yksi syy tälle automatkalle on se, että vanhempi koirani, Viljo, joka on kulkenut rinnallani jo yli 13 vuotta, alkaa olemaan sen verran ikääntynyt, etten tohdi enää lennättää häntä Espanjaan.
Tästä syystä vanhempani eivät jättäneet hyvästejä pidemmäksi aikaa vain minulle, vaan erityisen herkäksi hetken teki, että he tiesivät, ettei Viljo ole tulossa enää takaisin Suomeen. Hän tulee viettämään viimeiset, toivottavasti vielä pitkät vuodet, Espanjan auringon alla, ilman raskasta matkustamista näiden kahden rakkaan maan välillä.
Sundsvall osoittautuu oivaksi pysähdyspaikaksi. Olen varannut hotellin kaupungin korkeimman vaaran huipulta, joka muistuttaa yllättävän paljon Rovaniemen Ounasvaaraa. Hotellin ympäristö tarjoaa täydelliset puitteet koirien kanssa ulkoiluun. Ilta menee lenkillä, syödessä – ja lopulta olemme täydessä unessa väsyttävän ajomatkan jälkeen jo ennen iltayhdeksää.
Seuraavana aamuna starttaamme tien päälle hyvissä ajoin kahdeksan aikaan. Helsingborg Etelä-Ruotsissa on tuttu pysähdyspaikka viime roadtripiltämme. Olen ylipäänsä ottanut sellaisen tavan, etten etsi majoituspaikkoja tunnetuimmista ja isoimmista kaupungeista, joista yleensä aina puhutaan. Pienemmät kaupungit yllättävät usein kauneudellaan ja säästävät huomattavasti aikaa, kun keskustaan pääsee moottoriteiltä huomattavasti nopeammin, ilman suurkaupunkien ruuhkia.
On vaikea uskoa, että elämme toukokuun neljättä päivää. Kaksisataa kilometriä Tukholmasta pohjoiseen sataa lunta! Asteet ovat kuitenkin sen verran plussan puolella, että lumi sulaa maahan saman tien, eivätkä tiet muutu liukkaiksi edes kesärenkailla.
Vasta Tukholman eteläpuolella mieli alkaa ymmärtää, että alamme olla aika kaukana kotoa Rovaniemeltä. Lehti on puussa, lumisateet taakse jäänyttä elämää, ja auton mittari näyttää +11 astetta.
Olen katsonut ennen matkan alkua täsmäsääennusteita kaupungeista, jonne olemme pysähtymässä. Tähän toukokuun alkuun sattuu selkeästi jokin viileämpi sääjakso. T-paita- kelejä on luvassa kunnolla vasta Ranskan puolella, Mulhousen kaupungissa, joka on matkan neljäs etappi Hampurin jälkeen.
Hampuriin jäämme yhdeksi ylimääräiseksi yöksi. Lapsuudenystäväni Auli on asunut Hampurissa jo monta vuotta, joten haluan käyttää tilaisuuden hyväksi ja budjetoida aikaa hänen kanssa olemiseen.
Hampuri on muutenkin todella ihana kaupunki! Usein kuulee ihmisten vertailevan Hampuria ja Berliiniä. Molemmissa kaupungeissa useita kertoja käyneenä minun ei tarvitse miettiä sekuntiakaan, kumpi vie voiton. Koiralenkit satumaisen kauniin Aussenalster-järven ympäri ovat jääneet hyvin mieleeni jo viime Hampurin reissulta.
Välipäivä tulee tälläkin kertaa tarpeeseen. En ole ihan varma, ovatko koirani odottaneet tätä jopa enemmän kuin minä. Pitkät lenkit ja vielä pidemmät yöunet sekä pienet shoppailut Hampurin kaupungissa – nyt jaksaa taas lähteä jatkamaan matkaa.
Lähes 800 kilometrin siirtymä Hampurista Mulhouseen, Ranskan puolelle, menee yllättävän mukavasti. Auton mittari näyttää moottoriteitä ajaessa valtaosan ajasta 160 km/h, mutta siitä huolimatta ohituskaistalta on kiire takaisin keskikaistalle, kun takaa tuleville autoille minun nopeuteni on ihan paperia.
Liikenne on silti hyvin sujuvaa ja muita autoilijoita huomioonottavaa. Jokaiselle tuntuu olevan päivänselvää, että ohituskaista on nimensä mukaisesti ohituskaista. Ainoat hetkittäiset ruuhkat ja liikennesumput syntyvät, kun kärsimättömät rekkakuskit pyrkivät kollegoistaan ohi, ajaen lähestulkoon samaa vauhtia toistensa kanssa.
Saavumme perille lopulta noin seitsemän tunnin ajon ja muutamasta pysähdyksestä kertyneen puolituntisen jälkeen. Iltapäivä ja ilta noudattavat totuttua kaavaa: puistokävelyt, koko porukan ruokinnat ja leppoisaa köllöttelyä hotellin leveällä queen size -pedillä. 19 asteen lämpötila ulkona alkaa tehdä jo huomattavasti kesäisemmän fiiliksen.
Aamulla kännykkääni kilahtaa viesti: ”Voisitteko yhtään tiukentaa tahtia?”, ystäväni Torreviejasta kysyy.
”Jos tulisitte tänään perille asti, voisitte tulla meille yöpymään, ennen kuin meidän on tarkoitus lähteä Ibizalle. Muuten emme ehdi näkemään ollenkaan, koska lähdemme takaisin Suomeen heti Ibizan reissun jälkeen.”, hän selittää.
Ajatus on houkutteleva. En ole nähnyt kyseistä ystäväpariskuntaa pitkiin aikoihin ja olin toivonut, että olisimme ehtineet nähdä vielä ennen kuin he palaavat kesäksi Suomeen.
Näppäilen navigaattoriin päätepisteeksi ”Torrevieja”. Reilu 1 500 kilometriä. Mietin mielessäni, että jos jaksaisimme posotella yhtä soittoa perille asti, olisimme heidän luonaan saman vuorokauden aikana, hyvin myöhään illalla. En anna ajatukselle sen enempää tilaa. Jos olisin yksin liikenteessä, voisin hyvinkin ajaa koko matkan, mutta tämä reissu tehdään koirien ehdoilla.
Sitten on vuorossa loppureissun pisin ja ehkä hermoja vaativin osuus. Tai näin ajattelen vanhasta kokemuksestani – tarkoitus on nimittäin ajaa Ranskan läpi aina Lounais-Ranskan Perpignanin kaupunkiin asti.
Puolentoista vuoden takaisen roadtripin jäljiltä muistikuvissani on Ranskan kaoottinen liikenne, jonka kanssa saksalaisella sujuvuudella ei ole mitään tekemistä. Mutta mitä vielä! Liikenne on yllättävän rauhallista, ja Ranskan upeiden ja vehreiden maisemien ympäröimänä matka taittuu laulaen. Jopa niin, etten huomaa raskasta kaasujalkaani, jonka seurauksena kuvani päätyy jonnekin päin Ranskaa, viranomaisten työpöydälle. Toivon, ettei kirje tavoita minua koskaan, vaikka tiedän, ettei ylinopeuteni ole voinut kovin kummoinen olla.
Matkan nopeasta taittumisesta johtuen saan päähäni, etten jäisikään Ranskan puolelle. Haluan venyttää ajomatkaa reilun tunnin verran, jotta pääsisin vielä tämän illan aikana kommunikoimaan ihmisten kanssa espanjaksi. Siispä jatkan Perpignanin kohdalta vielä matkaa ja päädymme Espanjan puolelle, Figueresin pieneen kaupunkiin.
”Onneksi en ollut ehtinyt varata majoitusta tälle yölle”, mietin mielessäni.
Päivän päätteeksi kilometrejä on tällä uljaalla, luotettavalla sotaratsullani kertynyt yli 900!
Googlaan tapani mukaan, mitä tästä kyseisestä kaupungista sanotaan.
”Turistit suuntaavat Figueresiin katsomaan sankoin joukoin Salvador Dalin perustamaa museota”, internet osaa kertoa.
Me saamme oman osamme tästä kuuluisasta taiteilijasta hotellin seinällä roikkuvan muotokuvan muodossa. Ei puhettakaan, että jaksaisin lähteä kiertämään jotain museota. Uni vie voiton.
Viimeinen matkustuspäivä. Voi kunpa koirani ymmärtäisivät lässytystäni, kun yritän selittää heille, että iltapäivällä he olisivat jo juoksemassa vapaana Torreviejan suolajärvillä. Nuorempi koirani Vexi ei ole ollut pitkästä matkasta moksiskaan, mutta vanhempaa koiraani, Viljoa, matka on alkanut selkeästi jo painamaan. Enää noin seitsemän tuntia ja olisimme kotona!
Ajelen nopeusrajoitusten mukaisesti ja ohitan paikallisen poliisiauton. Hetkeä myöhemmin se kiihdyttää, lähtee perääni ja laittaa pillit päälle. Hanttimiehen puolella istuva konstaapeli aukaisee vauhdissa ikkunan ja viittoo minulle, että auto on ohjattava sivuun. Pulssini kiihtyy ja mietin kuumeisesti, että en kai vain ollut katsonut rajoituksia väärin.
”Que hecho?”, kysyn kehnolla espanjan kielellä.
Sen verran ymmärrän poliisia, ettei kyseessä ole ylinopeus, vaan he haluavat tarkistaa auton paperit. Suomalaisissa kilvissä oleva auto herätti heidän mielenkiintonsa. Koska auton omistaa yritykseni, on minulla hieman enemmän selitettävää, miksi juuri minun nimeäni ei papereista löydy. Samalla, kun toinen poliiseista näpyttelee konettaan ja pyörittelee käsissään ajokorttiani, toinen heistä kiertää autoa ja alkaa tutkia sitä myös sisältä päin.
”Mitä ihmettä hän kuvittelee löytävänsä…”, mietin.
Espanjalaisille tyypilliseen tapaansa poliiseilla ei tunnu olevan kiire mihinkään. Minun tekisi mieli mennä sanomaan, että minulla on kiire kotiin. En jaksaisi istua enää yhtään ylimääräistä minuuttia jossain Barcelonan pohjoispuolella olevan pikkutien varressa… Puolen tunnin tarkastuksen ja tuumailun jälkeen saan ajokorttini takaisin ja voimme jatkaa matkaa.
Iltapäivällä kello neljän aikaan saavumme vihdoin Torreviejaan.
Ajan ensimmäisenä suolajärvien yhteydessä olevan luonnonpuiston parkkipaikalle. Olen odottanut monta päivää, että voin vaan avata nappia painamalla peräkontin luukuun, antaa koirien hypätä ulos ja mennä temmeltämään vapaana heille tuttuun ja rakkaaseen paikkaan. Liikutun, kun näen, miten molemmat koirista heiluttavat häntää miltei pakkomielteisesti samalla, kun he haistelevat tutun paikan hajuja. Olemme vihdoin saapuneet kotiin.
Mahani kurnii ja matala veren sokeri meinaa tehdä minusta kiukkuisen, mutta en anna tunteelle valtaa. Helpotuksen täyteistä oloani ei sotke edes orastava nälkäkiukku!
4 600 kilometriä ja kuusi päivää myöhemmin avaan kotini oven. Nappaan jääkaapista kylmän valkoviinin, avaan sen ja kaadan lasiin heittäen yhden jääpalan perään. Istahdan parvekkeelle, teen ruokatilauksen ja huokaisen syvään. Katson vanhempaa koiraani. Rapsutan häntä korvien takaa ja kuiskaan hänen korvaansa: ”Enää sinun ei tarvitse jaksaa matkustaa tällaisia matkoja. Nyt voit rauhassa nauttia viimeisistä eläkepäivistä Espanjan auringon alla.”
Yrittäjä/taiteilija